Reissun lopetus ja kotiinpaluu

Kolme kuukautta meni hetkessä. Joulua vietimme ystäväporukalla syöden itsemme ähkyyn paikallisessa ravintolassa, jossa tilasimme montaa eri ruokalajia pöytään yhteisesti jaettavaksi. Olihan se erilainen kokemus, kun porkkanalaatikon sijasta joulupöydässä onkin palak paneeria ja lihaa ei ole viereistä pöytää lähempänä.

Tapaninpäivänä suuntasimme kohti Pokharaa. Kahdeksan tunnin bussimatka oli välillä aika hurja, kun tiet ovat kapeita ja mutkittelevat vuorenrinteillä aivan jyrkänteen reunalla. Taisi olla vain tien nimi Highway, ei sen laatu. Nepalissa on yleinen nopeusrajoitus kuulemma 60 km/h, mutta välillä kapeilla vuoristoteillä voi nähdä ja kokea vähän kovempaakin vauhtia ja lisänä sydämen tykytyksiä ohituksista mutkissa. Vuorenrinteiltä ajelee alas busseja harvase päivä, keskiarvo taisi olla kaksi bussia päivässä.

Matkaan lähdimme hotellimme yhteydessä olleen matkatoimiston myymien bussilippujen kanssa. Tytöt halusivat satsata matkaan ja otimme pari euroa kalliimman hienomman turistibussin, jossa piti olla vesitarjoilu, ilmastointi, lämmitys, laajakuvatelkkari, reilumman kokoiset penkit ja päivän lehdet. Lisäksi bussin sanottiin olevan ihan uusi, vain 15 päivää sitten käyttöönotettu. Totuus oli jälleen kerran toista. Bussi oli ainakin 20 vuotta vanha, likainen ja ahdas. Television kohdalla oli seinässä reikä, jonka peittona oli likainen viltti. Ilmastointi toimi siten, kun avasi ikkunan, jos sen sai auki ja lehtiä ei näkynyt missään. Lämmitys oli tasan yhden penkin alla, josta Milla sai kärsiä koko matkan, sitä kun ei saanut pois päältä. Ainut paikkansa pitänyt asia oli vesitarjoilu eli saimme pullot vettä, kyllä kannatti maksaa 15 rupian vesipullosta se 400 rupiaa enemmän, kun saatiin noin hieno bussikin. Huvittavinta on kyllä se, että pitemmillä matkoilla Nepalissa kulkee turistibusseja, joissa oikein lukee isolla "Tourists only!" ja kyydissä on parhaimmillaan vain paikallisia ihmisiä. Kai hekin ovat turisteja, jos menevät sukuloimaan parin sadan kilometrin päähän.

En muista olenko kertonut aikaisemmin rekisterikilpien värikoodeista. Tuli vaan tässä mieleen kun tuosta turistiliikenteestä oli kyse. Turistiautoissa on vihreät rekisterikilvet, oli kyseessä sitten bussi tai jeeppi tai vuokra-auto. Yksityisillä ajoneuvoilla on punaiset kilvet ja maksullisilla, kuten takseilla mustat. Diplomaattien autoissa kilvet on siniset. Ruskeita kilpiä näin myös, mutta niistä en osaa sanoa. Voisin veikata, että kyseessä on paikalliset poliitikot, koska autot olivat sen näköisiä. Meille tuttuja valkoisia kilpiä ei näkynyt ollenkaan.

Pokharaan saavuimme perjantaina 26. joulukuuta kolmen aikoihin iltapäivällä. Turistibussipysäkillä oli vastassa kymmeniä hotellikaupustelijoita, joista ei meinannut päästä eroon. Olisivat tarjonneet vaikka millaisia "luksushotelleja" edullisesti eli rikaslänsimainenturistihintaan. Taksitkin olivat heille varattuja ja saimme nähdä hieman vaivaa, että saimme otettua taksi ilman hotellia. Bussipysäkki olisi kävelyetäisyydellä Lake Sidelta, jos olisi tiennyt mihin suuntaan lähteä, joten pelasimme varman päälle ja 200 rupiaa ei ole kovin paljon siitä varmuudesta, ettei tarvitse harhailla matkatavaroiden kanssa tuntikausia väärään suuntaan.

Dam site Pokhara

Löysimme kivan guest housen tovin etsittyämme, kahden hengen huoneet olivat 600 rupiaa yö (vajaa 3 € per naama). Omaa vessaa ja suihkua huoneisiin ei kuulunut, mutta yhteiskäytössä oleva oli siisti ja käytävällä ihan huoneiden vieressä.

Kolmijalkainen lehmä ruokailee Pokharassa järven rannalla.

Pokhara on Nepalin toiseksi isoin kaupunki. Se sijaitsee Kathmandusta 300 km länteen aivan Himalajan sylissä ja siellä on myös maan suurin järvi. Kaupunki on siis rakennettu järven rannalle. Valittevasti järvi on hyvin saastunut, mutta ihmiset silti kalastavat siitä ruokansa ja pesevät pyykkinsä siinä. Rannalla oli vierivieressä pyykkäreitä ja kalastajia. On vaikeaa hahmottaa järven koko näin suomalaisiin järviin tottuneena. Täällä vastaranta on sitä matalampi mitä kauempana se on ja välissä on saaria, Pokharassa näin ei ollut. Järven toisella puolella oli kukkuloita ja vuoria ja saaria ei ollut lainkaan. Aluksi katsoinkin, että eipä ole iso lätäkkö, ennen kuin huomasin pikkuruiset kylät vuoren rinteillä vastarannalla ja veneet, jotka olivat tulitikkuaskin kokoisia vaikkeivat olleet edes puolessa välissä järveä.

Halusimme viettää uuden vuoden Pokhara cityssä, koska olimme kuulleet, että siellä on isot festivaalit. Tämä mielessämme suuntasimme heti saapumisiltanamme matkatoimistoihin kyselemään mahdollista trekkiä ennen uutta vuotta. Hinnat vaihtelevat aika paljon liikkeiden välillä. Otimme seuraavan aamuna alkavat neljän päivän vaelluksen Poon Hillille.

Nyapool

Mielipiteemme oppaasta jakautui puoliksi, joten päädyimme palkkaamaan oppaan matkalle. Reitti on helppo ja kohtuu mittainen, joten sen voi tehdä helposti ilman opastakin. Välillä ärsyttikin, kun oppaalla oli niin kova kiire koko ajan, ettei ollut aikaa pysähtyä ihailemaan maisemia. Joku matkaseurueestani kysyikin jossain vaiheessa, että miksi otimme oppaan. Sitä minäkin ihmettelen, koska äänestin vastaan. Epävarmuus kai siellä huuteli, kun Himalajalle kerta ollaan menossa ensimmäistä kertaa. Hintaa reissulle tuli 5000 rupiaa per naama sisältäen trekkausluvat, oppaan ja jeepin Nyapooliin ja takaisin. Majoitukset ja ruokailut maksoimme päivittäin paikanpäällä. Majoittuminen oli halpaa vain 200 rupiaa yö kahden hengen huoneissa, mutta ruoat olivat kalliita ja ne on syötävä siinä majatalossa, jossa yöpyy. Se on trekkaussääntö numero 1. Yöt vuorilla ovat kylmiä ja koska majapaikat ovat lämmittämättömiä tuli makuupussi, fleece, kerrasto, pipo ja kahdet villasukat tarpeeseen. Pelkällä peitolla ei olisi pärjännyt, sillä yöllä voidaan olla pakkasen puolella. Trekki oli hermoja raastava ja fyysisesti vaativa, vaikka kyseessä oli helppo reitti. Minulle siinä oli tarpeeksi nousua, meinasi hieman vuoristotautikin iskeä, kun päivän aikana nousua oli 1000 metriä. Se tuntuu kehossa. 

Poon Hill trek - reitti

Tervetuloa Annapurnan luonnonsuojelualueelle.

Älä syö kalaa

Tulipahan opittua kantapään kautta, että kalaa ei täällä kannata syödä. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana päätin maistaa kalaa, tilasin grillatun kalan perunamuusin ja kasvisten kanssa. Oli todella herkullista ja uhosin syöväni sitä joka päivä tästä eteenpäin. No seuraavan aamuna nousikin kuume, päänsärky ja huimaus ihan valtavat, sekä ripuli. Tämä kalan syönti tapahtui siis toissa iltana, eilisen olin koko päivän tässä huoneessani kuumehorkassa ja tänään jatkuu päänsärky ja ripuli. Ei tästä uskalla kauas lähteä. Päässä heittää kuin vuoristoradassa ihan pienestäkin kääntämisestä.

Ensimetrit Kaveresthalin kylässä.

Täällä on ollut niin kylmää viime aikoina, että ei ole tullut blogia päiviteltyä, koska sormet ovat olleet niin jähmeät. Katsotaanpa nyt mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Olimme tekemässä kotihoidon harjoittelua Kaveresthalin kylässä Kathmandun laakson reunalla. Koululta lähdettiin bussilla aamuisin ja matka kesti noin tunnin verran. Kiipeämistä sitten olikin enemmän. Jyrkkää rinnettä kivuttiin pari tuntia, jotta saatiin saavutettua kaikki talot. Ensimmäisenä päivänä ei noustu niin ylös, mutta seuraavina aina vain ylemmäs. Tarkoituksena oli kartoittaa alueen väestöä ja terveystottumuksia. Itse emme pystyneet juuri mitään tekemään, sillä kylän asukkaat eivät puhu englantia. Kuljimme paikallisten opiskelijoiden mukana, jotka tulkkasivat meille ja tekivät kysymyksiä asukkaille koskien ravitsemusta, perherakennetta, koulutusta ja ammattia sekä perhesuunnittelua jne. 

Mummo istui päivästä toiseen vuohien kanssa samassa paikassa.

Tie ylös vuorille ja kylään.

Paikallista viljaa.

Saasteita ja pölyä laakson yllä.

Me ja paikalliset opiskelijat ja opettaja.

Opiskelijat haastattelevat kylän asukkaita.

Verenpaineenmittaus rinteitä pitkin juoksevalta papalta.

Erään talon pihapiiri ja vuohi, joka sanoi "Hello".

Villit tiput.

Lapset leikkivät puussa.

Maanviljelijät työssään.

Perinteinen kantotapa.

Alas vuorelta laskeuduimme jyrkkää polkua.

Viljan jyvien irroittelua kepeillä hakkaamalla.

Vähän hienompi talo.

Paikallisia naisia.

Roskien polttoa talon vieressä.

Ennen kylään menoa tutustuimme Kathmandun vanhimpaan vanhainkotiin, se sijaitsee Pashupatinatin temppelin liepeillä. Kyseessä on siis paikka, jossa poltetaan ruumiit ja käry leviää ympäri vanhainkotia. Siinä vanhukset voivat sitten miettiä kukahan siellä käryää seuraavaksi.  Oli hurjaa tarkastella tietoja asukkaista, monet ovat olleet yli 50 vuotta laitoksessa. Jotenkin ihmeellistä miten vanhainkotiin voi tulla asumaan jo teini-ikäisenä. Vaatimuksia asukkaaksi pääsemiseen oli, että ei ole mitään varallisuutta tai sukua. Nuorena tulleilla oli myös kehityshäiriöitä, joiden vuoksi heidät ilmeisesti oli hylätty. Paikkana vanhainkoti oli erikoinen, sisäpiha, jossa oli pieni temppelialue ja sen ympärillä navettamaiset pimeät rakennukset, joissa sänkyjä oli vierivieressä. Suomalaiset vanhainkodit tuntuvat tuohon verrattuna viiden tähden hotelleilta.

Täällä hoitajien tulee myös tietää vedenpuhdistuksesta ja maidon pastöroinnista, joten kävimme myös tutustumassa vedenpuhdistamoon sekä pastörointilaitokseen. Vedenpuhdistamossa vesi meni eri rakennuksesta toiseen ja loppuvaiheessa sitä vielä kasteltiin letkulla altaassa. Paikalliset opiskelijat olivat ihan innoissaan, kun pääsivät maistamaan puhdistettua vettä. Itse en sitä maistanut, kun ei ollut juomapulloa mukana, johon sitä olisi voinut ottaa. Vedenpuhdistamolla saimme kattavasti selitykset englanniksi, sillä siellä oli hyvin oppinut setä, joka kertoi innoissaan meille tarkasti kaiken sen jälkeen, kun oli ensin selittänyt saman nepaliksi muille opiskelijoille. Maidon pastörointilaitoksessa haisi pahalle, sieltä emme oppineet paljon mitään, sillä opettaja, joka siellä oli kanssamme ei puhu paljoakaan englantia. Katselimme, kuinka maitoa pussitettiin ja sitten otettiin vähän ryhmäkuvia maidonjakelurekkojen kanssa. Ihan ihmeellistä meininkiä.

Harjoittelu on nyt siis ohi. Parin päivän päästä lähdemme matkustamaan mitä ilmeisemmin ensin Pokharaan, josta matka jatkuisi Lumbiniin ja Chitwaniin. On mukavaa päästä vähän pois tästä saasteen ja pölyn keskeltä. Aamulla oli niin paljon saastetta taas ilmassa, että ei näkynyt vuoria ollenkaan. Vuoren rinteellä taas ollessa voi nähdä saastelautan kelluvan Kathmandun yllä.

Hieman raikkaampaa ilmaa olen käynyt haistelemassa Sundarijalissa, joka on osa Shivapurin kansallispuistoa tässä laakson laidalla. Sundarijal tarkoittaa kaunista vettä ja on kuuluisa puroistaan, en kyllä huomannut, että siellä ihan kauheasti olisi vettä ollut.Yksipato ja pari pientä puroa ja oja. Sadekauden aikaan siellä on varmasti vettä paljon enemmän ja aikaisemmin ennen padon rakentamista puro on ollut joki. On hieman harmi, että sähköntuottamista varten valjastetaan joki kansallispuistoalueella. Ymmärrän kyllä, että täällä tarvitaan sähköä. Tälläkään hetkellä meillä ei ole sähköjä. Ajastettuja sähkökatkoksia on kaksi kertaa päivässä, niistä ei kyllä yhtään osaa arvata mihin aikaan tulevat. Päivässä ehtii ehkä huomaamaan, että sähkö on 2-4 tuntia. Onneksi netti toimii aurinkoenergialla/generaattorilla. Eilen tosin meni myös nuo backup sähköt pimeeksi, johtuu varmaan siitä, että virittelivät tosi rajut jouluvalot tuohon hotellin seinälle. Aloitin siis tämän blogipäivityksen eilen, mutta netittömyyden vuoksi jouduin jättämään kesken.

Sundarijal

Jokien alla menee kuulemma maanalaisia joki, joten ei ole turvallista mennä uimaan tai kahlaamaan jokeen. Sellaisissa kohdissa on turvallista missä näkyy suht isoja kiviä, mutta pelkän hiekkapohjan alla on todennäköisesti reikä, joka imaisee kallion sisään.

Seinäss luki, että älä kirjoita seinille.

Pato

Joulutähdet kasvavat täällä isoiksi. Matkalla Sundarijaliin.

Kävimme myös yhtenä päivänä Godavarissa puutarhassa, se on Nepalin kansallispuutarha. Eihän siellä mikään näin talvella kuki, mutta kivan näköistä ja rauhallista siellä siitä huolimatta oli. Hämmentävästi oli piikkilangoilla rajattu kulkureittejä puiston sisällä. Ihan kuin siellä ei saisi vaihtaa polkua, jota seuraa. Samalla reissulla kävimme katsomassa Shanti Ban Buddhaa, joka on iso kultainen buddha vuoren rinteellä Godavarin kylän liepeillä. Tuli kyllä naurettua tuolla reissulla, koska ajoimme taksilla kinttupolkuja portaiden juurelle paikallisen kaverin toiveesta. Tuli olo, että ollaan läskejä amerikkalaisia turisteja, toiset vaeltavat pitkiä matkoja jalan nähdäkseen pyhät paikat ja me vaan päästellään paikalle taksilla, otetaan pari kuvaa ja lähdetään. Hieman absurdia, vaikka toisaalta välillä on ihan hauskaa pröystäillä.

Godavari Botanical Garden

Lily pond

Lintubongausta

Puutarhakauppa oli oikein luksusta.

Shanti Ban Buddha

Kylämaisemaa

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!
Täälläkin vietetään joulua jotenkin, ainakin vedän hapankorput, jotka toin mukanani. Lunta ei löydy, mutta muovisia joulukuusia täällä on melkein kaikkialla. Kauhean hurjaa joulua ei uskalla viettää, kun vieläkin on ripuli.